Lauantain Aamulehdessä julkaistussa avoimessa kirjeessään arvostamani kollega ja työnantajani Jari Sarasvuo käsittelee aika kouriintuntuvasti alkukesän aikana sivusta seuraamaani mediakohua yksityiselämänsä ympärillä. Kirje on odotetusti herättänyt keskustelua verkossa, puolesta ja vastaan. Anssi Kelakin rohkaistui julkaisemaan blogissaan kirjoituksen syksyltä 2004 jolloin hän itse oli vastaavanlaisen myllytyksen kohteena käydessään läpi avioeroprosessia jota saimme seurata lööpeistä.
Itse lööppiroskajournalismin vastustajana olen yrittänyt ymmärtää argumentteja joilla ne, jotka tämänkaltaisen käsittelyn hyväksyvät, perustelevat kantaansa. Pohtiessani asiaa ääneen ystävilleni perjantaina kertoi yksi heistä osuvan esimerkin prinsessa Dianan kuoleman tiimoilta. Ystäväni oli tällöin ollut paikallisessa R-kioskissa myyjänä, ja päässyt todistamaan miten asiakas toisensa jälkeen ensin pöyristeli miten kamalaa on asian käsittely lööpeissä, ja sitten osti molemmat iltapäivälehdet päästäkseen hekumoimaan prinsessan kuoleman detaljeilla.
Tätä kirjoitusta miettiessäni kävin lukemassa mitä tapauksesta Sarasvuo on verkossa kirjoitettu. Odotetusti termiä huomiotalous on jälleen viljelty varsin liberaalisti. Sarasvuota syytetään – samoin kuin Anssi Kelaa syytettiin aikanaan – siitä, että hän on valmis hyödyntämään median huomiota silloin kun se palvelee omia etuja, mutta älähtää kun huomio muuttuu negatiiviseksi. Usein hauska ja oivaltavasti asioiden ytimeen osuva huumorijulkaisu Lehti viittaa jutussaan “1990-luvun Jari Sarasvuo häpeää 2000-luvun Jari Sarasvuota” tähän samaan problematiikkaan, muttei mielestäni oikein osu tällä kertaa.
Itse en nimittäin muista että Sarasvuo olisi pyytänyt armoa silloin kun lamatoive osoittautuikin multaiseksi ja huomio mediassa oli sen mukaista, tai kun toistaitois-keskustelua käytiin lehtien ja verkkojulkaisujen palstoilla. Sarasvuo, Kuitunen ja Kela ovat toki hyötyneet median huomiosta ammatillisesti, mutta en muista kenenkään heistä käyttäneen yksityiselämäänsä vipuna julkisuudessa. Ennen kuin aloitin Trainers’ Housessa, en edes tiennyt onko Sarasvuolla perhettä, vaikka olinkin hänen edesottamuksiaan seurannut Hyvien, Pahojen ja Rumien ajoista asti.
Eihän näitä roskajuttuja tietenkään julkaistaisi jos niille ei olisi kysyntää. Me haluamme lukea miten kadehtimillamme ihmisillä menee huonosti. Haluamme velloa heidän elämänsä likaisissa yksityiskohdissa saadaksemme väriä harmaaseen arkeemme. Mutta lehdistöllä ja sitä valvovilla elimillä on kuitenkin vastuu vetää raja johonkin, ja varmistaa että myös julkisuuden henkilöt saavat nauttia siitä yksilönsuojasta joka meille taviksille on itsestään selvyys. Sarasvuon avautuminen ja viestin kohdistaminen juuri näiden julkaisujen kustantamisesta vastaaville johtajille on hyvä ensimmäinen askel. Nyt tarvitaan asiallista julkista keskustelua aiheesta, omalla nimellä, sekä toimenpiteitä. Kuluttajina myös jokainen meistä voi jättää iltapäivälehden tai Seiskan ostamatta, olla lukematta niitä lounaalla tai kampaajalla, ja klikkaamatta juttuja niiden verkkopalveluissa.
Tarkoitukseni tämän kirjoituksen julkaisemisella on herättää keskustelua sekä huomiota asian tiimoilta. Se, onko kyseessä työnantajani Sarasvuo vai joku minulle täysin etäinen henkilö, on toissijaista. Ensisijaista on, että meillä kaikilla on ihmisarvo ja oikeus yksityiseen elämään.
Muutenkin kaveri näytti hoitavan hommaansa hymyssä suin ja mainiolla asenteella koko illan ajan.
